Vapaapäivä kului enimmäkseen kotona pyykinpesukonetta ja kuivuria täytellen, mattoja kopistellen, lattioita luututen. 

Päällimmäisenä kuitenkin mielessä se, miten haavoittuva tämä ihmisolennon elämä on.

Minulla on oikeastaan vain yksi hyvä ystävä, jolle voin kertoa kaiken (itseni lisäksi). Luottamuksellisuus on 100%. Hän ei ole avopuolisoni. Puolisoni lukeutuu kaksilahkeisiin, ja on kokemusmaailmaltaan erityyppinen kuin minä. Kerron puolisolleni faktat, ystävälle sitten vähän mutuakin, koska hän tietää, mitä tarkoitan. Avopuolisoni ottaa kaiken k i r j a i m e l l i s e s t i. Eikä hänellä ole naiselta naiselle ymmärrystä, johon kuuluu vahva myötäeläminen.

Luulen, että jos minulla olisi jokin vakava sairaus (ei tiedä vielä, onko...), ja kerrottuani sen hänelle, avomies varmasti ajattelisi: "Mikähän on ennuste? Pitääkin rueta katselemaan pienempää taloa." Sitävastoin ystäväni elää "tässä ja nyt", on tukena tarvittaessa. Jokainen tarvitsee "äidin", äitihahmon, myös tällainen keski-ikäinen, oman elämänsä suunnittelija.

No niin. Elämäni varrella olen nähnyt läheisten ihmisten kipuiluja, ja ne ovat vaikuttaneet minuunkin. Äitini kuoli sairauteen, ikävä tarina, ex.aviopuoliso saman sairauslajin eri tyyppiin, ehkä vielä ikävämpi tarina, (laitan loppuun runonsa siihen liittyen), pari lemmikkiä sai tällaisen ikävän riesan. 

Mikähän on kärsimyksen tarkoitus? Ehkä ei mikään. On olemassa erilaisia sairauksia, jotka on seurausta -jostain, ja jollainlailla vain hyväksyttävä kohtalo. Eri asia on sitten se, miten kohtaloonsa sopeutuu ja sen kantaa.

Nyt kun some on osa elämäämme, tulee eteen tuonkin pohdinta; räväyttyäisinkö kaiken ilmoille jokaiselle jaettavaksi, olisiko vain "sisäpiiri", joka eläisi mukana (kärsisikin), vai olisinko hiljaa kaikesta jokaiselle. Ehkä samaa pohtii joku lottomiljonääri. On monenlaisia "voittoja."

Tänään pelkään. Huominen menee samoissa merkeissä, kunnes tiedän. En pidä pelosta. Silloin on vierellä jokin uhka, mitä ei välttämättä voi hallita ja ohjata. 

Huomaan, että haluan jopa hieman surra etukäteen. En halunnut mieheni seuraan aamulla. Lähti yksin moottoripyörällään... On vahvasti tunne, että olen yksinäisempi kuin koskaan. 

 

Runo on edesmenneen ex. mieheni muutaman vuoden takaa. R.I.P.

 

Yksinäiset valot

 

Yksinäiset valot sairaalan huoneiden ikkunoissa,

kymmeniä ihmiskohtaloita

Lähteviä ja tulevia, minä makaamassa

heidän kanssaan

Talvi on vienyt syksyn hehkun, ikkunoiden

takana on kylmyys, sairauksilla monia nimiä,

minullakin on omani...

Kuolemaa ei kesytetä, ei riimuteta

ratsuksi, jolla voittajana karautetaan kotiin...

Odotan armoa ja rakkautta, niillä

on valta elämässä ja kuolemassa.

Huudan että kuulisit, toisit auringon, toisit lämmön,

pois ahavista tuulista, pois kanteleiden huoneista,

yhdessä kohti kesän lämpöä,

kohti elämää...