Liityin facebookissa herkkänahkaisten ryhmään (no ei ihan tuolla nimellä ryhmä kokoonnu). Mutta olen tunnistavinani käyttäytymisessäni ja aistimuksissani jotain, minkä vuoksi en koe koskaan "kuuluneeni" mihinkään... Tuo ryhmä kuitenkin todistaa, etten olekaan ainoa...

Mistä lie johtuu, että näen asiat erilaisessa valossa kuin ehkä "pitäisi", pilkon ja pyöritän mielessäni asioita, jotka joku muu voisi sivuuttaa vähäpätöisinä. Olen ilmeisimmin melko hankalasti ymmärrettävä ihminen. Ilmeisesti olen tavannut "pienessä elämässäni" vain yhden ihmisen, miehen, joka ymmärtää minua, ja minä tunnen empatiaa häntä kohtaan. Mutta koska emme elä yhdessä, ei yhteydenpito ole mielekästä. 

Jäin jumiin tuohon ajatukseen, että miten paljon siedän ja miten paljon minun oletetaan sietävän puolisoni ex.kumppania. 

Olimme muuttaneet juuri taloon, kun hän, puolisoni ex.nainen, varhaisteiniä viikonlopuksi meille tuodessaan asteli lähemmäs pihalla (pyytämättä) ja tuumasi minulle: "lapseni sanoi, ettei saa tulla, mutta mietin, että miksi en voisi...?" Teki mieleni vastata, että lapsesi on oikeassa, mutta sitä vastoin aloinkin kertomaan vastauksia kysymyksiinsä. Kaduttaa. Ja samalla ihmettelen itseäni: hän on rakastanut ihmistä, jonka kanssa elän. Eli meillä on samanlainen miesmaku--- joitain muita yhdistäviä tekijöitä?

Ei, en osaa miettiä siltä kannalta. Minulle hän on uhka. Uhkea uhka. :) Todellisuudessa olen mustasukkainen enkä halua nähdä, en kuulla enkä ajatella puolisoni ex.kumppania millään tavoin. Ja joka kerran kun mieheni mainitsee hänet, menen ylikierroksille omassa mielessäni ja haluaisin tyrkyttää heitä toisilleen. Jos erosivat, mutta yrittivät uudelleen--- -mikä estäisi heitä yrittämästä edelleen, ihan vaan yrityksen vuoksi? (Hah)

Tiedän, olen todella heikoilla tämän aiheen parissa. Miten kasvaisin---... Käyn huomenna etsimässä kirjastosta jtn materiaalia. Pitää alkaa työstämään mustasukkaisuutta. Tai ainakin tarkistaa, missä mennään...

Ei se ole näin vahvana ennen esiintynytkään, mutta puolisoni auttaa minua pitämään mustasukkaisuuteni. Hän ei ole tyytyväinen minun lapsiin, tuo sen esille eri tavoin, vertaa heitä omaan lapseensa, joka on "täydellinen." Osaa ja ymmärtää kaiken "paremmin." Joten- oletan tästä johtuvan myös sen, että koen huonommuutta exäänsä verraten, onhan hän kasvattanut (poissa olemalla) täydellisen lapsen.

Samalla tiedän, ettei hän ole oikeassa. Lapseni ovat fiksuja. He kasvavat nyt vain ilmapiirissä, missä heidän on joka päivä "ostettava" (mm.kotitöin tms.)oikeutensa olla. Puolisoni ajattelee, että ihminen on vain ja tasan niin "arvokas" kuinka paljon hän tekee töitä.

Mitä minulta siis odotetaan? Että kasvattaisin lapsistani entistä ehompia (he ovat jo iässä, että tietävät, mitä tahtovat), olisin hiljaa ja natisematta, olisin tyytyväinen, että yleensä olen tänään tässä ja nyt. Olisin tyytyväinen, että mieheni osaa nämä ihmissuhdeasiat. 

https://www.youtube.com/watch?v=2-ptrvsUhZw