Mielestäni tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa -paria "tapausta" lukuunottamatta.

Nämä "tapaukset" saavat olemukseni ymmälleen, ja mietin, kuinka tärkeää on olla neutraali varsinkin sellaisten ihmisten perissa, joita ei todella tunne. Kuten työkavereiden seurassa. Suu vaahdossa, tunteiden kautta, tulee ilmaistua joskus asioita, mutu-tuntumalla. Mutta samalla olen tyytyväinen siitä, että voi olla avoin.

Miten voin olla hyvä ihminen kaikkien seurassa? Tästä lienee kyse, sillä minuus on aina sama arvoineen. Tilanne muuttuu vain sen mukaan, kuka, ja missä joku toinen taas ottaa sanomani vastaan, ja kuinka sen ymmärtää, miten siihen reagoi...

Hyvä ihminen on mielestäni sellainen, joka tekee asiat kuten odotetaan, ilman, että hän tulee "otetuksi esille" toisten puheissa muutoin kuin positiivisena kokemuksena. Tiedän parikin tällaista henkilöä heti. Mutta he ovat nuoria, kauniita, viattoman oloisia muutoinkin.

Mikä kyynistää meidät keski-ikäiset? Pettymykset, liian suuret odotukset, joihin ei vastata. Loppuu luotto muihin kuin itseen. Ja kun saa kolauksen mielipiteilleen, niin, miten suhtaudut? Minä pysyn sanojeni takana, sillä en koskaan sano muuta kuin mitä tarkoitan. Kysehän on yleensä asiasta, mihin uskon. Muuten en voisi ottaa kantaa.

"Taas minun ylitseni kävellään. Ei paina minun sana yhtään. Mutta ei se olekaan koskaan painanut." Tällaista harvoin kuulee. Mutta joidenkin ihmisten itsetunto riippuu siitä, millaisen hyväksynnän he asioille saavat. Ja asiaan liittyy henkilökohtaistaminen. Pettymys aiheuttaa joskus jopa vihaa ja halveksuntaa toista kohtaan. Ja unohtuu pian asiakin, mistä oli kyse... 

Olen lapsuuden ja nuoruuden ollut ns. kiltti ihminen, osin aikuisuudenkon. Sitten koin vaikean ihmissuhteen, mikä vei itsetuntoni ja rakensin minuuteni uudelleen. Tämän jälkeen minusta tuli herkkävaistoinen, epäilevä, ei vainoharhainen kuitenkaan, itsenäinen.

Tässä avoliitossani taistelen nyt lasteni olemassaolon oikeudesta, ja mietin, kuinka olla hyvä ihminen kaikille? Ja miksi?