Jouluun ladattiin paljon odotuksia. Odotus pukeutui hiljaisuuteen, salaisuuksiin ja iloon. Tiesin kuitenkin jo etukäteen, että joulun aika ei ole sitä, mitä haluaisin. Olisin halunnut vain rakkautta, ja kaikkien sopua keskenään.

Oli paineita puolison, kohta teini-ikäisen lapsen osalta. Ja olin oikeassa. Nykyään perheemme ei tunnu yhtenäiseltä. On miehen perhe exineen, lapsineen, ja minä omine lapsineen. Ja näiden välissä on kuilu, joka ei kurottaudu enää umpeen.

Ostin lahjoja puolison lapselle, mutta tämä lapsi oli "unohtanut" ostamiaan lahjojaan kotiinsa. Ei siitä sen enempää. Jokainen saa ajatella mitä vain, enkä vaivaa päätäni tuollaisilla asioilla. Olen jo iso tyttö, monissa liemissä keitetty ja pettymyksensietokyky korkealla. Enkä edes odottanut mitään.

Puolisoni, joka ei voi sietää "patalaiskaa" tytärtäni (koulussa 8 ja 9 arvosanojen oppilasta, jota opettajat kehuvat postitiivikseksi...ja äitinä minä ihanaksi persoonaksi.), oli ostanut hänelle selfiekepin... Sen sanoma lienee selvä. Pojalleni oli ostanut tietokoneen/tV:n näytön, tai oikeastaan en usko, että olisi ostanut, koska on pihi, ja saa työnsä puolesta näyttöjä pilvinpimein... No oma tytär sai tietokoneen, kannettavan.

Kun puolison tytär avasi ostamani lahjat, hän ilmiselvästi piti niistä, ilmeet eivät voi valehdella, mutta puolisoni kommentoi:"keneltä sä tuon sait?", eli piti lukua siitä, kuinka olen tytärtään muistanut.

Tyttäreni kertoi myöhemmin, että kannettavan olivat ostaneet puolisoni lapselle lapsen äiti ja isä puoliksi. Googlasin sen merkin ja sain selville huokean hinnan, halvimmillaan alle 200e. Päätin, että tyttäreni saa minulta tietokoneen, joka on parempi=kalliimpi. Ja kaunis. :O.

Minä sain lahjakortin alusvaateliikkeeseen. En tosin yhtään tiedä, miksi. ;) Alusvaatteista olen nauttinut joskus kymmenen vuotta sitten. Ehkä mieheni on sen huomannut, tai ehkä hän on lahjaan itsekkäästi ladannut jotain toivetta. Olen ensisijaisesti käytännöllinen, joten hieman vaivautumistahan tuonne kauppaan meno on. Ei vartalossani ilmeisimmin mitään vikaa ole, aina on tullut jumpattua, bodattua. Mutta en silti koe, että minun tarvitsisi korostaa naisellisuuttani alusvaattein. Mutta kerrankos sitä, siis, kun on pakko... :O

Tyttärelleni ostin toivomansa kirjan trimmistä vatsasta, lahjakortin H&M-liikkeeseen, toisen kirjan stressiin liittyen, vartalonhoitotuotteita, kasvissyöjälle sopivaa suklaata, pehmoisia vaatekappaleita... Voisin täyttää koko huoneen hänelle tarkoitetuista lahjoista, sen verran rakas hän minulle on. Tyttäreni on sanonut terapiassaan, (hänen jonkin aikaa kestänyttä masennustaan hoidetaan) että hän haluaisi, että vain minä ja tyttäreni asuisimme kahdestaan. Niin minäkin unelmissani haluaisin. 

 

 

 

 

Mielestäni tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa -paria "tapausta" lukuunottamatta.

Nämä "tapaukset" saavat olemukseni ymmälleen, ja mietin, kuinka tärkeää on olla neutraali varsinkin sellaisten ihmisten perissa, joita ei todella tunne. Kuten työkavereiden seurassa. Suu vaahdossa, tunteiden kautta, tulee ilmaistua joskus asioita, mutu-tuntumalla. Mutta samalla olen tyytyväinen siitä, että voi olla avoin.

Miten voin olla hyvä ihminen kaikkien seurassa? Tästä lienee kyse, sillä minuus on aina sama arvoineen. Tilanne muuttuu vain sen mukaan, kuka, ja missä joku toinen taas ottaa sanomani vastaan, ja kuinka sen ymmärtää, miten siihen reagoi...

Hyvä ihminen on mielestäni sellainen, joka tekee asiat kuten odotetaan, ilman, että hän tulee "otetuksi esille" toisten puheissa muutoin kuin positiivisena kokemuksena. Tiedän parikin tällaista henkilöä heti. Mutta he ovat nuoria, kauniita, viattoman oloisia muutoinkin.

Mikä kyynistää meidät keski-ikäiset? Pettymykset, liian suuret odotukset, joihin ei vastata. Loppuu luotto muihin kuin itseen. Ja kun saa kolauksen mielipiteilleen, niin, miten suhtaudut? Minä pysyn sanojeni takana, sillä en koskaan sano muuta kuin mitä tarkoitan. Kysehän on yleensä asiasta, mihin uskon. Muuten en voisi ottaa kantaa.

"Taas minun ylitseni kävellään. Ei paina minun sana yhtään. Mutta ei se olekaan koskaan painanut." Tällaista harvoin kuulee. Mutta joidenkin ihmisten itsetunto riippuu siitä, millaisen hyväksynnän he asioille saavat. Ja asiaan liittyy henkilökohtaistaminen. Pettymys aiheuttaa joskus jopa vihaa ja halveksuntaa toista kohtaan. Ja unohtuu pian asiakin, mistä oli kyse... 

Olen lapsuuden ja nuoruuden ollut ns. kiltti ihminen, osin aikuisuudenkon. Sitten koin vaikean ihmissuhteen, mikä vei itsetuntoni ja rakensin minuuteni uudelleen. Tämän jälkeen minusta tuli herkkävaistoinen, epäilevä, ei vainoharhainen kuitenkaan, itsenäinen.

Tässä avoliitossani taistelen nyt lasteni olemassaolon oikeudesta, ja mietin, kuinka olla hyvä ihminen kaikille? Ja miksi?

Vapaapäivä kului enimmäkseen kotona pyykinpesukonetta ja kuivuria täytellen, mattoja kopistellen, lattioita luututen. 

Päällimmäisenä kuitenkin mielessä se, miten haavoittuva tämä ihmisolennon elämä on.

Minulla on oikeastaan vain yksi hyvä ystävä, jolle voin kertoa kaiken (itseni lisäksi). Luottamuksellisuus on 100%. Hän ei ole avopuolisoni. Puolisoni lukeutuu kaksilahkeisiin, ja on kokemusmaailmaltaan erityyppinen kuin minä. Kerron puolisolleni faktat, ystävälle sitten vähän mutuakin, koska hän tietää, mitä tarkoitan. Avopuolisoni ottaa kaiken k i r j a i m e l l i s e s t i. Eikä hänellä ole naiselta naiselle ymmärrystä, johon kuuluu vahva myötäeläminen.

Luulen, että jos minulla olisi jokin vakava sairaus (ei tiedä vielä, onko...), ja kerrottuani sen hänelle, avomies varmasti ajattelisi: "Mikähän on ennuste? Pitääkin rueta katselemaan pienempää taloa." Sitävastoin ystäväni elää "tässä ja nyt", on tukena tarvittaessa. Jokainen tarvitsee "äidin", äitihahmon, myös tällainen keski-ikäinen, oman elämänsä suunnittelija.

No niin. Elämäni varrella olen nähnyt läheisten ihmisten kipuiluja, ja ne ovat vaikuttaneet minuunkin. Äitini kuoli sairauteen, ikävä tarina, ex.aviopuoliso saman sairauslajin eri tyyppiin, ehkä vielä ikävämpi tarina, (laitan loppuun runonsa siihen liittyen), pari lemmikkiä sai tällaisen ikävän riesan. 

Mikähän on kärsimyksen tarkoitus? Ehkä ei mikään. On olemassa erilaisia sairauksia, jotka on seurausta -jostain, ja jollainlailla vain hyväksyttävä kohtalo. Eri asia on sitten se, miten kohtaloonsa sopeutuu ja sen kantaa.

Nyt kun some on osa elämäämme, tulee eteen tuonkin pohdinta; räväyttyäisinkö kaiken ilmoille jokaiselle jaettavaksi, olisiko vain "sisäpiiri", joka eläisi mukana (kärsisikin), vai olisinko hiljaa kaikesta jokaiselle. Ehkä samaa pohtii joku lottomiljonääri. On monenlaisia "voittoja."

Tänään pelkään. Huominen menee samoissa merkeissä, kunnes tiedän. En pidä pelosta. Silloin on vierellä jokin uhka, mitä ei välttämättä voi hallita ja ohjata. 

Huomaan, että haluan jopa hieman surra etukäteen. En halunnut mieheni seuraan aamulla. Lähti yksin moottoripyörällään... On vahvasti tunne, että olen yksinäisempi kuin koskaan. 

 

Runo on edesmenneen ex. mieheni muutaman vuoden takaa. R.I.P.

 

Yksinäiset valot

 

Yksinäiset valot sairaalan huoneiden ikkunoissa,

kymmeniä ihmiskohtaloita

Lähteviä ja tulevia, minä makaamassa

heidän kanssaan

Talvi on vienyt syksyn hehkun, ikkunoiden

takana on kylmyys, sairauksilla monia nimiä,

minullakin on omani...

Kuolemaa ei kesytetä, ei riimuteta

ratsuksi, jolla voittajana karautetaan kotiin...

Odotan armoa ja rakkautta, niillä

on valta elämässä ja kuolemassa.

Huudan että kuulisit, toisit auringon, toisit lämmön,

pois ahavista tuulista, pois kanteleiden huoneista,

yhdessä kohti kesän lämpöä,

kohti elämää...

 

 

 

 

 

 

 

Liityin facebookissa herkkänahkaisten ryhmään (no ei ihan tuolla nimellä ryhmä kokoonnu). Mutta olen tunnistavinani käyttäytymisessäni ja aistimuksissani jotain, minkä vuoksi en koe koskaan "kuuluneeni" mihinkään... Tuo ryhmä kuitenkin todistaa, etten olekaan ainoa...

Mistä lie johtuu, että näen asiat erilaisessa valossa kuin ehkä "pitäisi", pilkon ja pyöritän mielessäni asioita, jotka joku muu voisi sivuuttaa vähäpätöisinä. Olen ilmeisimmin melko hankalasti ymmärrettävä ihminen. Ilmeisesti olen tavannut "pienessä elämässäni" vain yhden ihmisen, miehen, joka ymmärtää minua, ja minä tunnen empatiaa häntä kohtaan. Mutta koska emme elä yhdessä, ei yhteydenpito ole mielekästä. 

Jäin jumiin tuohon ajatukseen, että miten paljon siedän ja miten paljon minun oletetaan sietävän puolisoni ex.kumppania. 

Olimme muuttaneet juuri taloon, kun hän, puolisoni ex.nainen, varhaisteiniä viikonlopuksi meille tuodessaan asteli lähemmäs pihalla (pyytämättä) ja tuumasi minulle: "lapseni sanoi, ettei saa tulla, mutta mietin, että miksi en voisi...?" Teki mieleni vastata, että lapsesi on oikeassa, mutta sitä vastoin aloinkin kertomaan vastauksia kysymyksiinsä. Kaduttaa. Ja samalla ihmettelen itseäni: hän on rakastanut ihmistä, jonka kanssa elän. Eli meillä on samanlainen miesmaku--- joitain muita yhdistäviä tekijöitä?

Ei, en osaa miettiä siltä kannalta. Minulle hän on uhka. Uhkea uhka. :) Todellisuudessa olen mustasukkainen enkä halua nähdä, en kuulla enkä ajatella puolisoni ex.kumppania millään tavoin. Ja joka kerran kun mieheni mainitsee hänet, menen ylikierroksille omassa mielessäni ja haluaisin tyrkyttää heitä toisilleen. Jos erosivat, mutta yrittivät uudelleen--- -mikä estäisi heitä yrittämästä edelleen, ihan vaan yrityksen vuoksi? (Hah)

Tiedän, olen todella heikoilla tämän aiheen parissa. Miten kasvaisin---... Käyn huomenna etsimässä kirjastosta jtn materiaalia. Pitää alkaa työstämään mustasukkaisuutta. Tai ainakin tarkistaa, missä mennään...

Ei se ole näin vahvana ennen esiintynytkään, mutta puolisoni auttaa minua pitämään mustasukkaisuuteni. Hän ei ole tyytyväinen minun lapsiin, tuo sen esille eri tavoin, vertaa heitä omaan lapseensa, joka on "täydellinen." Osaa ja ymmärtää kaiken "paremmin." Joten- oletan tästä johtuvan myös sen, että koen huonommuutta exäänsä verraten, onhan hän kasvattanut (poissa olemalla) täydellisen lapsen.

Samalla tiedän, ettei hän ole oikeassa. Lapseni ovat fiksuja. He kasvavat nyt vain ilmapiirissä, missä heidän on joka päivä "ostettava" (mm.kotitöin tms.)oikeutensa olla. Puolisoni ajattelee, että ihminen on vain ja tasan niin "arvokas" kuinka paljon hän tekee töitä.

Mitä minulta siis odotetaan? Että kasvattaisin lapsistani entistä ehompia (he ovat jo iässä, että tietävät, mitä tahtovat), olisin hiljaa ja natisematta, olisin tyytyväinen, että yleensä olen tänään tässä ja nyt. Olisin tyytyväinen, että mieheni osaa nämä ihmissuhdeasiat. 

https://www.youtube.com/watch?v=2-ptrvsUhZw

 

 

 

Olemme asustelleet omakotitaloa nyt jonkun vuoden, ja siinä "sivussa" olen kiinnittänyt huomiota NIIN paljon siippani saituuteen, että pakko kai kakistaa sitä vähitellen ulos. Muutoin kai alan liikaa miettimään sitä yksin, ja asia paisuu kuin pullataikina -yli äyräiden. Ja sehän on "tuhlausta."

Tiedän missä siippani nyt on. Siskonsa lapsen rippijuhlissa. Kun on kummikin. Emme ole uskovaisia kumpikaan, harrastamme leffojenkin katsannoissa Walking Deadia ja Damienia... 666.... Hömpsis. Ei olla toistakaan äärilaitaa. Nyt vain uppoaa tuollainen "pumpsikama." 😂

Juu siis tuossa menemisessään ei ole tuon taivaallista mitään omituista. Mutta. Lievästi yllätyin, kun siippani sanoi että ellen minä lähde mukaan, niin hän lähtee juhlaan ex.vaimonsa kyydillä. No sehän on ilahduttavaa, etten ole yhtään mustasukkainen. Perusteena tälle on mielestään se, että mies säästää bensan.

No kuinkakohan monta vuotta he vielä aikovat kimpassa "säästää" ja kulkea erilaisiin sukulaistensa juhliin yhdessä? Hmmm... En tiedä miten normaali käytäntö tämäkin on. Sain tähän miehen exän koiran hoitoon siksi ajaksi. Hmmm...

Oho, tulipa iso kuva. Mutta ehkä tuo kuvaakin ongelman "laajuutta." :)

Kävin bodypumpissa ja sitten ulkoilutin koiran.

Oikeastaan olen ristiriitaisissa tunnelmissa. Miehen ex. on rikas nainen. Minä en. Siippani on kertonut heidän eronsa johtuneen siitä, että nainen petti työkavereidensa kanssa miestäni. Sitten nämä "ystävykset" kuitenkin yrittivät uudelleen jatkaa, muttei siitä kuulemma mitään enää tullut.. Hmmm...

Olen ymmälläni. Ja koetan olla miettimättä koko asiaa. Hmmm...

Tiedän, ettei minun pitäisi pilata kaikkea näillä omilla tunteillani. Siksi koetan ne piilottaa. Siksikin, ettei mieheni ole oikein analysoiva luonne, ei kovin empaattinenkaan. Kai hän muuten olisi kuunnellut vihjaukseni ja kyselyni siitä, miksi menee juhlaan yhdessä exänsä kanssa. Ja olisi ehkä mieluummin mennyt omalla autollaan. Mutta kun se siis on "tuhlaamista."😪

Tämä on vain yksi esimerkki saituruuden ilmenemisestä kotioloissa. Lisää on luvassa.

 

https://www.youtube.com/watch?v=nYh-n7EOtMA

:)